Vain bändi puuttuu

Mitä ne tekee siellä SMC:n iltamissa?

Susiraja Metal Clubin jäsenmaksulla saa aikaan monenlaista kivaa. Alennusta SMC:n livetapahtumien keikkalipuista, sponsoroiduista tuotteista ja helvettipaikasta (yhtä syntiä vähemmällä pääsee Manan majoille), ja tietenkin hulvattomia tapahtumia. Livekeikkojen lisäksi pidetään hauskaa myös kesä-/talvikisoissa. Tietenkään me emme peesaa helpoimman tien kulkijoita, vaan kesäkisat pidetään talvella ja talvikisat kesällä. Aavistuksen enempi haastetta hiihtää puu-Järvisillä kesän vehreillä vainioilla ja pelata umpihangessa futista shortsit jalassa. Vastavirtaisuus tuo katu-uskottavuutta kapinallisuudesta ammentavalle musiikkityylille.

Olen pistänyt merkille, että metallisti pitää musiikista sangen suurestikin, ja siksi tähän vokalistiseen taiteenalaan herkästi löytyy omaakin tulkintapintaa. SMC:n tapahtumissa on hevijamit-konsepti jo saanutkin suurta suosiota, iltama jossa sangen persoonallinen bändi antaa taustavoimat omalle laulusuoritukselle. Coveri on metallistin caveri, ja jokainen osaa mielessään tulkita kappaleen omakohtaisella kosketuspinnalla lempimusiikkiinsa.

Tartuppa mikkiin kuin soturi miekkaan, ja johdata metallikansa musiikin loputtomiin uljaisiin seikkailuihin. Uutena ideana tempaistiin Hevikaraoke ravintola Kolumbuksessa Niinivaaralla.

Tikkamäen jyrkkyyskään ei metallin ja hyvän seuran liikkeellesaamia metallisteja, ja näin oli karaokeravintolassa jo alkuillasta tunnelma kuin tanssiravintolassa. Minun on myönnettävä, että olen vaivaiset kokemukseni saanut lähinnä lähiökaraokeravintoloista, joille ei ole annettu jatkoaikalupaa karaoken tarjoaman ”tasokkaan ohjelman” kriteerillä, joten näin monenkin asian olevan kovasti toisin nyt, kun illan biisilistaa metallikansa tummaksi sävytti.

Musiikki on rakas asia, ja siksi osallistumisprosentti mikin kannatteluun oli voimakas. Taisin olla ainut, joka ei moista uskaliasta ja verbaalista tehtävää suoritettavakseen ottanut. Minulla oli siihen hyvät perustelut: minun laulusuoritukseni sopivat paremmin valomerkin kupeelle, kun pitäisi saada baari tyhjäksi anniskeltavista. Epävireiset äänihuulet isojen palkeiden jatkeena, joten riittää melua, muttei korvaa miellytä.

Raskas rock ja metallimusiikki erottuvat karaokebiiseissä leppoisamman tunnelmanvirittelyn ansiosta. Säkeistöjä odotellessa ehtii jonottaa tiskiltä juomaa, ja c-osan kitarasoolon aikana väitellä ystävien kanssa modulaation tarpeellisuudesta viimeisessä kertosäkeessä. Nyt, kun metallikaraoke-nimi tarkoittaa, että vain orkesteri puuttuu. Yleisö oli mukana jokaisessa biisissä auttaen lauluosuuksissa, huutaen kertosäkeitä ja syttyen myös rääkkälauluunkin. Tämä antoi mikkiä kannattelevalle mahdollisuuden suorittaa myös seuraavia laulajia: System of the Downin rääkkäosuudet saivat väen huutamaan keuhkot pihalle, ja sitten mietitään, että mitenkäs tuo seuraava pehmeä-ääninen musiikkikappale julkilauletaan.

Musiikki vei laulajia, ja näinpä yhden miehen ja orkesterittoman moshpitinkin tapahtuvan. Aivan selvä circle pit, teputteluaskelilla ja mikkiä kannatellen, viimeistä kertosäettä odotellessa ja sen tunnelmaa nostattaessa! Keikkakokemus pienessä mittakaavassa.

Laulutoiveita leimattiin niin tiuhaa tahtia, että laulujono jo tunnin mittaiseksi ehti, vaikka baarissa väkeä oli varsin maltillisesti. Se poiki lisää jännitysteemaa, koska ei ollut muistikuvaa, että minkä biisin sitä tuli tunti sitten toivoneeksi. Sekunnit juoksevat näytössä lauluosuuden alkamiseen, ja ruudulle ilmestyneet sanat eivät tuo mitään mielikuvaa artistista saatikaan kappaleesta. Millä nuotilla aloittaa, ja millä tyylillä kappale tulisi tulkita! Etunsa tuovat Children of Bodomin kappaleet, jotka alkavat aina ”Ja jau!”

Oman kielitaitoni rajoittuneisuuden vuoksi (puhun vain suomea ja vähän savoa) en juuri voinut lontoonkielisten biisien tulkinnassa auttaa, mutta onneksi kappaleissa on minunkin ymmärtämiäni sanoituskuvioita, kuten joka säkeistössä toistuvia ”Woo-Woo-Woo” -sanoituksia. Lavalla kyllä nähtiin jopa kahdenkin apulaulavan Mokoman kappaleen huuto-osuuksia.

Pistin merkille, että väki oli tullut nauttimaan musiikista ja laulamisesta, eikä viihdyttävistä nestemäisistä aineista. Jokaisella oli vesilasi tuopin vieressä, tai pelkkä vesilasi. Biisiesitykset olivatkin aivan täyttä timanttia. Olin suorastaan yllättynyt, miten monipuolisia laulajia löytyi, ja kuinka erilaisiin lauluhaasteisiin herkästi lähdettiin. Isot miehet voivat nostaa laulun falsettikirkumiseksi, tai hehkeä nainen huutaa mureaa nuottia.

Hevikaraokeillassa oli monia ainutkertaisia piirteitä: Biisejä voidaan vetää todella paljon yhteen iltaan, ja todella moni pääsee laulamaan. Kynnys laulamiseen on paljon alempi kuin Hevijameissa, kun ei tarvitse tuijottaa jäätävästi kuin telkkaria, ei koko yleisöä. Onhan ne taustasovitukset musiikkia murhaavia, mutta kyllä fiilikseen pääsee. Toisaalta, eipä jää arpomaan oman laulamisen tason ”riittämistä”, kun taustakin vain hädin tuskin tuo alkuperäisen kappaleen tunnelman.

Toivon, että hevikaraokeiltoja järjestyy taas, ja saamme väen jälleen kokoontumaan laulun ilon merkeissä. Me rakastamme musiikkia, ja meistä on hienoa päästä toteuttamaan rakastamaamme!

Teksti: Musiikisti