Synkeä syksy

Kesä on enää vain kaukainen muisto festareineen ja aurinkoisine päivineen. Jäätelökojut sulkeutuvat, terassit tyhjentyvät, linnut muuttavat etelään ja jättävät ihmispolot selviytymään keskenään. Päivät muuttuvat huomaamatta yhä pimeämmiksi ja sateisimmiksi. Kaupungin valot heijastuvat märästä ja kuolleiden lehtien liukastamasta asfaltista. Sosiaalisen median esittämien kauniiden ja kuulaiden, ruskan kirjomien syyspäivien sijaan on vain pimeyttä ja jatkuvaa sadetta, joka tunkee kauluksesta sisään ja saa kylmyyden tuntumaan luissa asti. Ainoastaan syksyllä voi käpertyä näin tiukasti kurjuuteen, tarttua kiinni pimeyden paidan liepeestä ja vaipua raskaan musiikin rytmittämään synkkyyteen. Syksyyn voisi vain kadota. Kukaan ei huomaisi. Pimeyden ja sateen keskellä tuntee itsensä pieneksi, merkityksettömäksi.

’We’re nothing more than shadows
Light scatter of the dying sun
Just particle beams in passing
Waves riding the eternal dark
We’re nothing more than shadows
Mere remnants of the distant past.’
(Insomnium – Shadows of the Dying Sun)

Meidän tummiin pukeutuvien synkiöiden kannattaa suunnata maihareidemme askeleet pimeään metsään. Sulaudumme pimeyteen. Voimme unohtaa maailman murheet ja materialistisuuden ja katsoa syvälle sisimpäämme. Tai nauttia taivaalle kuin varkain ilmestyneistä tähdistä, jos synkkien pilvien keskeltä sattuu löytymään pienen pieni kaistale paljasta taivasta. Kuin vilaus toivosta, että tämäkään ei kestä pitkään vaan kohta hanki peittää mustan, kuolevan maan alleen ja elämä näyttää jälleen hieman kauniimmalta.

’After the long path in the dark
Wide awake amidst the dream
I stand by your side
I tremble before your gleam
My pale morning star.’
(Insomnium – Pale Morning Star)

Ja jossain vaiheessa kaiken syksyisen kurjuuden keskellä saapuu Halloween…

  • Louhi & Musiikisti