Musiikissa

Minä olen N. N. ja olen musiikisti.

Tarinani on kai lähes sama kuin niin monella muullakin. Tosin kotoa en saanut vaikutteita, vaan vanhempani olivat aivan normaaleja ihmisiä. He kuuntelivat musiikkia todella satunnaisesti ja silloinkin soittivat vain toisen puolen vinyylilevystä. Lapsena mullekaan musiikki ei ollut millään tapaa tarpeellinen juttu. Sitä harrastivat muut, ja leikkimisestä osasi tehdä kivaa ihan ilman tunnelmaa kohottavaa taustamusiikkiakin.

Teininä sitten kaikki alkoi mennä toisin. Kokeilin kerran – alaikäisenä, myönnän – musiikkia, ja se tuntui oikeastaan aika kivalta… Jo eka kerralla musta tuntui, että olin löytänyt jotain, jota haluaisin tehdä pian uudestaan, ja josta varmasti pitäisin enemmän kuin ensimmäisellä kokeilulla. Eihän se ensi alkuun mitään vahvaa musiikkia edes ollut, jotain Popedaa tai Eppu Normaalia. Hevimpi kama tuli elämääni myöhemmin ja teki rumaa jälkeä. Voi kun tuolloin olisin tiennyt! Olisin jättänyt koko jutun satunnaiseen suomirokin kuunteluun, sitähän muutkin tekevät. Ei olisi vielä hälyttävää musiikissa olemista, jos työpäivän jälkeen laittaa Valkoisen Kuplan soimaan, ja työporukan kanssa voi jopa käydä keikalla, ihan julkisella paikalla siis, olemassa livenä musiikissa.

Mutta. Mie syytän tästä vähän geenejäkin, tai jotain. Mulla on kai jotain rytmiä tai poljentoa veressä, koska huomasin koukuttuvani musiikkiin pahemmin ja pahemmin, ja alkoi ilmetä vieroitusoireitakin. Vanhemmat kai huomasivat hälyttäviä merkkejä, kun näkivät mun musiikkikätkön. Se oli silloin vain pari Eppujen C-kasettia ja nekin vanhoja, mongerrukseksi viruneita nauhoja, mutta silti he ymmärsivät niitten aiheuttavan mulle musiikillista hyvänolontunnetta. Totta kai he tajusivat, koska vieroitusoireeni alkoivat näkyä päällepäinkin. Halusin olla omassa rauhassa yläkerrassa radion kanssa, ja muualla ollessa olin alkanut hyräillä musiikin rytmejä ja sanoja. Työntekokin alkoi näyttää musiikillisen vääristyneeltä: heiluin rytmikkäästi ja isoeleisesti kuin olisin oikeasti nauttinut työnteosta. Mutta päällepäinhän se näytti just siltä, että musiikki piti mielialaani vääristyneen korkealla, ja rytmeissä heiluin kuin heinämies. Niinhän ne porukat sitten lopulta sanoikin, että ”meillä ei sitten töitä tehdä musiikissa, se on semmoinen onnettomuusriski, sinä kun poika et ollenkaan ole oma ittes, kun oot musiikissa. Tiedä mitä hölmöyttä meet fiiliksissä tekemään, ja hölmöltähän se näyttääkin, kun näytät noin iloiselta.”

Mutta musiikissa olosta en voinut luopua työnteon takia. Mun oli pakko saada lisää musiikkia, pakko saada vahvempaa musiikkia, pakko laittaa musiikki soimaan kovemmalle. Niinhän sitten tuli nämä Iron Maidenit ja W.A.S.P.:it ja muut hevimmät musiikit, ja sitä mukaa myös tuli ensimmäiset musiikkikaverit. Siitä taisi sitten alkaakin syöksykierre. He eivät moralisoineet mua siitä, että olin liian usein musiikissa tai edes siitä, että olin liikaa musiikissa. He olivat itsekin aika syvällä jo. He eivät kummastelleet sitäkään, kun aloin lempikappaleen intron nousukiidossa heiluttaa päätäni tahdikkaasti ja sitä kautta ruveta jopa tanssimaan. Annoin musiikille koko käden, enkä enää piitannut siitä, että jopa ulkomuotoni muuttui. Tukka sai kasvaa, farkkuliivit olivat repaleiset, bootsit kuluneet. Ihmiset puhuivat mun pahasta jamasta, näytin kuin joltain muusikolta. Vanhempani kai häpesivät mua, antaa nyt noin periksi alkukantaiselle nautinnonhaulle. Tottahan se tiedetään, että kuri se pitää poissa paheista, eikä varsinkaan anna musiikin ja muiden paheiden mennä ongelmaksi asti.

Minen piitannut. Muutin omilleni, hommasin isot stereot, lunkutin musiikkia jopa päivälläkin. Naapurit suuttuivat, takoivat harjalla seinää joka päivä. Talon edellinen kiintiöjuoppo sai olla rauhassa, hän sentään aiheutti häiriötä vain öisin tuodessaan julki vahvoja ja tinkimättömiä mielipiteitään ja käyttäessä asuinhuoneistoaan päihtymiskulttuurin edellyttämällä tavalla. Aamuisin meni alle kymmennen minuuttia siivota portaista ylipäihtymisen aiheuttamat oraaliulkoistetut roskat, kun taas minun eilisiltaisesta käytöksestäni juoruttiin koko päivä. Miten sitä oltiin taas oltu aika pahasti musiikissa. Kovaa oli paukkunut, ja oltiin nähty jopa äijä ottamassa tanssiaskeleita. Asiaa tietämättömät luulivat mun olleen kunniallisesti juopumuksen aiheuttamassa ilotilassa tai astuneen nastaan, mutta tosiasiahan oli, että mie olin niin syvällä musiikissa, että teki mieli hyppiä ja heilua. Koitin mie aluksi selitellä, että hiustenkuivaaja oli rikki, ja suihkun jälkeen kuivattelin pitkää tukkaani heiluttamalla sitä. “Ettei vaan ois ollu semmosta hiustenkuivausmusaa, kun niin rytmikkäästi pyöri? Hyppelit siinä toista tuntia, välillä taisi pyyhekin tippua, kun niin heiluit. Elä valehtele, musiikissa sie olit siinä keskellä päivää!”

Niinhän niitä häätöjä sitten tipahteli. Mutta mulle se vain tarkoitti tiukempaa alamäkeä. Hukutin surut, murheet musiikkiin, pystyin sulkemaan todellisuuden taakseni, kun avasin CD-kotelon ja nautin koko levyn kerralla. Koko levyn. Olin niin paatunut, ettei muutama viiden minuutin paukku mua enää vienyt niin korkealle, piti saada koko levyn tunnetila alusta loppuun asti kerralla. Ja niinhän mie sitten levyn päätyttyä olinkin aika musiikkikrapulassa, hieman sekava ja tokkurainen. Muttei sekään ongelma ollut, avasin uuden levykotelon ja otin uudet musiikit! Vaaran merkit näkyivät jo… Aloin käydä viikonloppuisin livemusiikissa, ja kerran kesässä oli aivan hurja musiikkiputki, kun kotipaikkakunnan Ilosaarirock pyörähti käyntiin. Saa nauttia neljä päivää musiikkia vaikka aamusta iltaan, jos kunto kestää! Tuli siitä sitten musiikkikrapulaakin, seuraavan viikon alussa halusin vain olla hiljaisessa paikassa ja hiljaa. Silmät seisoivat, leuka väpätti. Rytmit velloivat päässä, korvat vihelsivät liiasta käytöstä. Silti vain muutama viikko ja aloin haaveilla seuraavista musiikkifestareista.

Onhan sitä tarjolla kevytmusiikkivaihtoehtoja, joissa musiikin nauttiminen on lievempää, pinnallisempaa ja jopa turvallistakin. Halpatuotettu poppi ei jää kenenkään päähän pitkäksi aikaa soimaan, eikä levyä juurikaan kuunnella päästä päähän, vain raita sieltä ja toinen täältä. Artistitkin näyttävät enempi hyvämaineisilta ihmisiltä, eivätkä muusikoilta. Heillä on itsekeskeinen, kevytkenkäinen ja päihdeongelmainen elämä, eivätkä he harrasta musiikissa olemista, monetkaan eivät tee musiikkiaan itse. On paljon hyväksyttävämpää tehdä musiikkia rahan tai julkisuuden tavoittelemiseksi kuin vain siksi, että saa siitä jotain vääristynyttä nautintoa.

Nyt ollaan tultu nykypäivään. Oon niin pahassa jamassa, että nautin jo taskumusiikista pitkin päivää: mp3-soitin pullottaa povitaskussa. Töissäkin tekee mieli nauttia musiikkia, vaikka ajan autoa työkseni. Kokoonnumme musiikistikavereiden kanssa nauttimaan musiikista, ja keskustelunaiheemmekin pyörivät musiikissa. Vertailemme eri musiikinvalmistajia ja musiikkimakuja, kuuntelutamme jopa kavereilla omia mielimusiikkejamme. Monesti käy niin, että kaverit altistuvat ja musiikkimaut laajenevat. Toleranssini on kasvanut niin, että mieto rokki ei enää kolahda, vaikka vielä ihan perus Dire Straits- ja Deep Purple -tyyliset jokamiehenmusiikit välillä maistuvatkin lempeänä välipalana. Suurempaan musiikkinautintoon vie rytmikäs folk-metalli, ja tajunta sulaa melodisen metallin kauniisiin kaariin. Suljen silmäni, hukuttaudun säveliin, enkä yritä taistella vastaan. Olen tieni valinnut. Olen musiikisti, enkä häpeä sitä.

Musiikisti on yksi uusista SMC:n blogin vakiokirjoittajista, joka tulee teksteissään käsittelemään kaikenlaisia metallikulttuuriin liittyviä ilmiöitä ja tietenkin musiikkia itseään.