Lords of Chaos -ajatuksia

 

Tutustuin Norjan black metal -suuruuteen Mayhemiin teini-ikäisenä. Bändi edusti kaikkea sitä, mikä tummanpuhuvassa musiikissa viehätti: vaarallisuutta, kapinallisuutta, mystisyyttä ja pahuutta. Olin aivan mehuissani, kun kuulin ensimmäistä kertaa Deathcrushin. Miten joku voikaan kuulostaa näin hämyiseltä ja samalla näin hyvältä?

Burzum taas on tullut mukaan kuvioihin vasta aikuisiällä: teininä Varg Vikernes, alias Burzum, tappoi Mayhemin, joten eihän sitä voinut kuin vihata. Aikuisena asioita osaa kuitenkin tarkastella laajemmasta perspektiivistä. Burzum on musiikillisesti aivan eri tasolla. Hvis lyset tar oss on ainakin meikäläisen kirjoissa yksi kaikkien aikojen parhaista levyistä.

Tuon ajan Norjan tapahtumista kertova kirja Lords of Chaos kuvaa skeneä, jossa sattui ja tapahtui kaikenlaista. Kirjaa on kritisoitu liian pitkälle viedyistä johtopäätöksistä, jotka eivät enää perustu faktaan. Siitä huolimatta se kuvannee tapahtumia siten, että kokonaiskuva pystytään muodostamaan. Kun pojat olivat poikia, muutama kirkko paloi maan tasalle, muusikot intoutuivat tekemään itsareita ja siinä sivussa listimään myös toisiaan. Taisi joku ulkopuolinenkin saada osumaa kylkeensä.

Kun kuulin ensimmäisen kerran tekeillä olevasta Lords of Chaos -leffasta, olin hyvin skeptinen. Ajattelin kyseessä olevan black metalin shokkikuvastolla kyllästetty viihderahastus, joten jätin projektin seuraamisen suosiolla muille. Odotukset olivat ennen Rokumentin avausnäytöstä lähellä nollaa.

Leffa kertoi tarinan Euronymouksen näkökulmasta: kuinka kapinallisesta nörtistä tuli dominoiva itsevaltias? Mayhem oli skenen pahamaineisin bändi, jonka johtaja Euronymous pyöritti omaa levy-yhtiötä ja levykauppaa. Synkkä ja fundamentaalinen lähestyminen black metalin ytimeen olivat kuitenkin vain pinta rokkitähteydelle. Esimerkiksi kaulassa roikkuvan kananluun kerrottiin olevan peräisin entisen bändikaverin kallosta (toisin kuin elokuvassa kerrotaan, käsittääkseni korut on tehty oikeasti Deadin kallon palasista). Sitten kun ydinporukka alkoi leikkiä enemmänkin tulitikkujen ja mm. veitsien kanssa, Euronymous sai päähänsä, että hän olisi määrännyt tai vähintäänkin tyrkännyt tapahtumien sarjat alulle. Samalla tekijät nyökyttelivät ja naureskelivat sisällään itsevaltiaansa näkemyksille.

Poliisin antama paine alkoi kuitenkin pikkuhiljaa kasvaa ja Euronymous halusi irtaantua koko touhusta. Hän katkaisi välit Vikernesiin, joka otti ja teki muutaman ilmareiän vanhaan kollegaansa. Leffassa ei juurikaan esitetty tapauksen jälkipuintia: Vikernes taitaa vieläkin kertoilla kyseessä olleen 23 iskun itsepuolustus. Ei kahta ilman kolmatta, sanotaan.

Millaisia fiiliksiä leffa sitten jätti? Ensimmäinen ajatukseni oli, että leffa oli oikeastaan ihan hyvä. Ei mikään klassikko, mutta hyvä kuitenkin. Muutamia irrallisia tapahtumia oli ängetty hieman väkisin mukaan, mutta muuten kokonaisuus pysyi ihan hyvin kasassa. Lisäksi muutamat tunnelmaa keventävät vitsailut olisi voinut jättää kokonaan pois. Jälkipuinneissa useimmat nostivat esiin raakuuden, mutta en itse kokenut sen olleen pääosassa. Okei, kyllähän kuvasto oli välillä aika ronskia, mutta mässäilyn asteelle ne eivät nousseet.

Jäin pohtimaan tapahtumien vaikutusta koko black metal -kulttuuriin ja sitä, kuinka pitkälle ihmiset ovat valmiita menemään maailmankatsomuksensa ohjaamana. Elokuvan tapahtumien aikaan koko filosofia on hakenut vielä suuntaansa myöhäisteinien toimesta. Ero on huomattava verrattuna nykyiseen black metaliin, joka on kulttuurina kaikin puolin vakavampi.

90-luvun Norjan tapahtumissa on aistittavissa eräänlainen kilpailuasetelma, jossa peniksen pituuden määrittää poltettujen kirkkojen määrä. Tämä on varmasti vaikuttanut osaltaan siihen, miksi tapahtumat pääsivät lievästi ilmaistuna eskaloitumaan. Filosofisen otteen muusikot pysyivät kuitenkin tunnusteluetäisyydellä: sisäpiirissä voi olla myös siten, että aktiviteetit keskittyvät enemmän musiikkiin ja elämänkatsomuksen pohtimiseen. Tämän kokonaisuuden vaikutukset ovat havaittavissa myös nykyisin: black metal pyrkii edelleen olemaan vaarallista, mutta samalla myös taiteellista ja syvällistä. Silti nuo tapahtumat määrittävät mielestäni enemmän 90-luvun Norjaa kuin koko genreä, vaikka vaikutteiden ammentamista ei voida kiistää. Jokainen black metaliin vihkiytynyt kokee genren musiikin ja sanoman eri tavalla, joten yhden ajanjakson ja muutaman ihmisen tekemisten perusteella tehtävät johtopäätökset koko genrestä lienevät melko turhia.